Saunan lauteilla olen miettinyt tätä asiaa. Haluan kuolla saappaat jalassa. Äkkiä ja nopeasti. Jos minulla on syöpä, haluan kuolla rauhassa saattohoitokodissa. Siellä osataan kivunhoito. Mikäli minulla todetaan sairaus, joka tulee jättämään minut muiden armoille, haluan itse päättää päiväni ennen kuin menetän päätäntävaltani. Mietteeni olen tallettanut päähäni. En paperille. Enkä ole niistä läheisilleni kertonut. Ei tästä aiheesta puhuta kahvipöydässä.

Lailla ovat säätäneet, että eläimien pitää päästä joka ikinen päivä ulos. Lehmille pitää olla pihattoja, joihin on vapaa pääsy. Sioille on määritelty karsinakoko. Samaten minkeille ja kanoille. Sekä määritelty montako eläintä saa olla samassa tilassa.

En muista vanhuksille määritellyn edes suositusta raikkaaseen ulkoilmaan pääsemisestä päivittäin. Suosituksia laitoksessa olevasta huoneen neliömäärästä on olemassa. Ja Kela määrittelee yksittäiselle ihmiselle tarvittavat neliöt, joiden puitteissa voidaan maksaa tarvittaessa asumistukea.

Vanha totuus sanoo, että tee lähimmäiselle se, mitä haluaisit itsellesi tehtävän. Lasketaanko lähimmäiseksi eläimet? Tätä ohjettako päättäjät pitävät mielessään kun säästävät? Toinen vanha totuus määrittelee sen, että heikompien puolta tulee pitää. Nyky-yhteiskunnassa maksumiehinä ovat heikoimmat: vanhukset, lapset ja mielenterveyskuntoutujat. Eläimet eivät enää ole heikkoja. Niiden oloista ja oikeuksista on huolehdittu.

Valtakunnassa on tehty suositus, jonka mukaan laitospaikkoja tulee vähentää yli 65-vuotiaiden keskuudessa ja vastaavasti kotihoitoa tehostaa.  Tämä on suositus, johon päättäjät ovat suhtautuneet kuin lakiin. Tosin, suosituksesta on luettu vain alkuosa: laitospaikkojen vähentäminen. Tampereella suunnitellaan suurta gettoa, johon kerätään kaikki vanhat ihmiset ja heille sitten annetaan liukuhihnalta palvelut jokaisen ”omaan” kotiin, siihen tuetun palvelun yksikköön. Omaa näissä kodeissa on vain nimi ulko-ovessa. Ja omaa on unelma entisestä omasta kodista ja itsemääräämisoikeudesta.

Suuressa Salon kaupungissa toteutetaan suositusta siten, että ensin saadaan laitospaikkoja vähemmäksi kun vanhainkodista tehdään nimikemuutoksena tehostetun palvelun asumisyksikkö.  Seuraavaksi päätetään lakkauttaa samainen yksikkö, jonka henkilökunta siirretään kotihoitoon. Sivulauseessa todetaan, että muistisairaille pitää tulevaisuudessa saada lisää laitospaikkoja, jotka toteutetaan käytännössä vielä olemassa oleviin vanhainkoteihin, joihin ei tietenkään tehdä korjaus- tai laajennustöitä, koska on lama ja pitää säästää. Mihin unohtuvat suositukset neliömääristä? Samaan aikaan rakennetaan vihreää kaupungintaloa ja kaupungin päättävät eläimet käyvät pitämässä seminaaria kylpylässä, jossa näitä viisaita säästöpäätöksiä tehtaillaan.

Tällä hetkellä olemassa oleviin laitospaikkoihin ei vanhus pääse, ennen kuin suuri ja mahtava SAS-työryhmä on todennut kotihoidon palveluiden olevan käytössä maksimimäärillään. Se, onko kotihoito oikea tapa kullekin vanhukselle, on sivuseikka. Ehdot on täytettävä ja niiden noudattaminen on tärkeämpää kuin inhimillinen elämä. Onneksi on kesä tulossa, niin omakin omaiseni voi huoletta viettää yönsä ulkona paleltumatta kuoliaaksi kun kotihoidon työntekijöiden käyntiväli on pitkä. Ja omaisena olen tietysti vapaaehtoisesti velvoitettu auttamaan kaupunkia säästötoimissa ja hoitamaan itse vanhukseni vuosilomani ajan.

Samaan aikaan tehdään myös päätös lakkauttaa vanhainkoteja syrjäseuduilta, joiksi kaupungin kauimpana olevat kaupunginosat luetaan. Ilmeisesti ”kaupunki” on vain entisen Salon torin ympärillä olevat 5 korttelia.  Näin tekemällä ja määrittelemällä taataan tasa-arvoisesti kaikille kaupunkilaisille palvelut lähellä. Toiset vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Tällä logiikalla jätettiin osalle kaupungin henkilökunnasta antamatta autojen lämmitystolpat, kun sitten ne pitää kaikille saada, eikä siihen ole mahdollisuutta. Samalla logiikalla voisi oikeastaan lopettaa kaikki vanhainkodit. Kun ei niihin sitten kuitenkaan voi kaikille paikkaa antaa.  

Kunpa olisi sellainen lääke, jolla saisi päättäjät tilapäisesti fyysisesti huonokuntoisiksi ja pärjäämään itsekseen kotonaan kotihoidon turvin. Näkisivät sitten sen inhimillisyyden ja elämisen laadun. Ja kunpa löytyisi se rohkea päättäjä, joka kyetäkseen tekemään päätöksiä hankkisi tarpeeksi tietoa niiden tueksi. Menisi vaikka töihin vanhainkotiin ja kotihoitoon. Voisi siellä sitten oikeasti todeta, miten säästöjä on saatu aikaan ilman, että ne näkyvät vanhuksille asti. Ja miten turvattomina osa vanhuksista kokee elämänsä kotihoidon turvin. Ja huomaisi sitten sen, miten kummassakin paikassa tarvitaan koulutettuja ja suomea puhuvia hoitajia, eikä kielitaidotonta tuontitavaraa. Jos päättäjä sitten huomaisi tehdä toisille sen, minkä haluaa itselleen tehtävän. Ja ymmärtäisi samalla sen, että omakin elämä etenee, tulee vanhaksi ja raihnaaksi. Miten sitten suu pannaan, kun pitäisi oikeasti elää tekemiensä päätösten kanssa?

Eläinten olot on jo saatu kuntoon! Olisiko aika saada vanhusten olot edes inhimillisiksi? Ja päättäjille edes hieman maalaisjärkeä? Se, että päättäjät pitäisivät edes sanansa, on jo liian utopistinen edes toiveeksi.

TdW

– Äiti, onko asia oikein tärkeä silloin kun siitä tehdään laki? kysyi Ville, 16 v.

– On se, vastasin hetken mietittyäni.

Seuraavina päivinä havaitsin poikani seuraavan uutisia erityisen tiiviisti. En saanut vastausta siihen, mikä poikaani kiinnosti. Sunnuntaina hän kävi tapaamassa isoisäänsä kaupungin vanhainkodissa.

– Äiti, Ukko ei ole päässyt tässä kuussa vielä kertaakaan ulos. Se oli aamupäivällä kysynyt hoitajalta, jos se veisi Ukon ulos. Se oli vastannut, ettei ole aikaa kun heitä on niin vähän. Niitä on siellä viikonloppuisin vielä vähemmän kuin muuten. Mä kävin Ukon kanssa ulkona, Ville selitti palattuaan kotiin.

Poika oli loppupäivän oudon hiljainen. Iltapalalla hän kysyi:

– Äiti, mitä se auttaa että ihmiset vaativat Anttilan eroamista? Eihän se silloin pysty korjaamaan virheitään?

– En oikein tiedä, vastasin sämpylää mutustaen.

– Siat saa uuden lain, jossa sikaloissa pitää olla luonnonmukaiset olot. Vanhusten laki tehdään kai ens vuonna. Onks se nyt niin, että sikojen asiat on tärkeämpiä kuin vanhusten? poikani kysyi.

Minä en osannut mitään. Ville katsoi minua ja pudisteli päätään ihmeissään.

TdW, sanaton kasvattaja
 

Kesällä eivät kaikki vanhukset päässeet suihkuun edes kerran viikossa, kun oli sijaispula ja jouduttiin priorisoimaan. Kenenkäs muiden kuin niiden kustannuksella, jotka eivät itse kykene pitämään enää puoliaan. Hoitajat joustivat, pakko kun oli, ja tekivät pitkää päivää ja vain sen kaikkein välttämättömimmän.

Omaiseni ei päässyt ulos vaikka oli kaunis ja lämmin kesä, mutta ei tarpeeksi henkilökuntaa. Omaiseni olisi mieluimmin valinnut molemmat, mutta jos oli aivan pakko valita vain toinen, niin sitten suihkussa käynti edes kerran viikossa.

Jouluna oli sama sijaispula. Monissa laitoksissa ei ollut taaskaan sijaisia tarpeeksi. Toisissa laitoksissa joulun ajan työvuorot tehtiin sijaisten toivomusten mukaan. Ja vakituinen henkilökunta jousti jälleen, pakko kun oli. Että saatiin edes joinakin päivinä sijaisia. Ja pysyvässä työsuhteessa olevalle hoitajallehan hoitaminen on kutsumusammatti. Vajaasta henkilökuntamäärästä johtuen, eivät taaskaan kaikki vanhukset päässeet suihkuun jouluviikolla. Joulusaunaan pääsemisestä puhumattakaan. Entäs sitten vuodenvaihde? Sijaispulan takia ei ehkä päässyt tälläkään viikolla.

Vaikka omaisellani olisi ollut halua, toivekin esittää suihkuun pääsemisestä. Jos omaiseni olisi saanut valita, hän olisi mieluimmin mennyt joulusaunaan. Sitä kun ei ollut tarjolla laitoksessa, niin edes viikoittaiseen suihkuun. Sitäkään kun ei ollut tarjolla. Hän sai vain jonkin ”lappupesun”. Joka omaiseni mielestä oli turhanaikuista läästimistä, joka ei vastannut edes kuvitelmissa virtaavaa vettä vartalolla. Omaiseni pääsi joulusaunaan, kun otin hänet kotiini viettämään joulua. Saunomaan, syömään, käymään joulukirkossa, viettämään aikaansa rakkaittensa parissa, kuten joulun teemaan kuuluu.

Omaiseni ei halunnut ulos ankarien pakkasten takia. Eikä hän laitoksessa olisi päässytkään. Uteliaisuuttaan hän kuitenkin halusi jouluna kotona ollessaan käydä haistelemassa pakkasta. Ja hän pääsi. Viihtyi vartin verran pihalla, katseli maisemaa ja hengitti raakaa pakkasilmaa. Ja sitten kiireesti takaisin sisälle ja lämpimään.

”Milloinkahan seuraavan kerran?” oli lohduton kysymys totilasillisen äärellä. Minulla ei ollut vastausta. 
Minulle ja omaiselleni kerrottiin, että vanhainkodissa omaiseni huone on hänen kotinsa, se viimeinen. Huoneeseen ei henkilökunta mene koputtamatta. Ja jos vanhus pyytää poistumaan, on henkilökunnan periaatteessa väistyttävä takaviistoon vasemmalle. Käytännössä tilanne voi olla aivan toinen. Ihmisen koti on arvokas asia. Kuitenkin, kun omaiseni oli joulun aikaa kaksi viikkoa kotonani lomalla, hänen huoneeseensa otettiin intervallipaikalle toinen vanhus.

Omaiseni rakkaiden tavaroiden ja vähäisten huonekalujen sekaan. Omaiseni maksoi hoitopäivämaksua lomalle lähtöpäivästään, vaikkei ollut siellä edes koko vuorokautta. Samaten hän maksoi saapumispäivästään, vaikkei taaskaan ollut koko vuorokautta. Maksoikohan väliaikainen vanhus samalla tavalla? Jäi rahastamisen maku. Jäi ristiriidan häivähdys kielen päälle. On koti, vaikkei olekaan koti.

Mitä eroa on talvella ja kesällä laitoksessa? Ulos ei pääse, suihkuunkin vain kerran viikossa tai kahden viikon välein. Ainoa oleellinen ero on henkilökunnan määrä: monessa laitoksessa vanhuksia hoidetaan pyhäpäivinä vähemmällä miehityksellä kuin arkena. Vaikka, näin omaisen näkökulmasta katsottuna, vanhukseni tarvitsee saman avun kaikkina viikon päivinä, riippumatta siitä onko yö vai päivä, arki vai pyhä. Miten siinä sitten tuetaan vanhuksen itsemääräämisoikeutta ja omia tapoja, tottumuksia?

Niin, se ero. Talvella ei joko tarkene mennä ulos, tai sitten sataa eikä halua mennäkään ulos kastumaan. Kesällä haluaisi, muttei pääse. Talvella ei halua, muttei pääsekään.

TdW
kerran päivässä suihkussa käyvä ja ulkoileva lähimmäinen

Työssäkäyvänä itsellisenä ihmisenä voin kieltää itseltänikin mielenterveyden ongelmani. Mikäli lähipiirissäni olevat ihmiset huomauttavat minulle asiasta, voin kiistää väitteet. Ja sanoa ongelmien olevan persoonallisuuteeni kuuluvia piirteitä. Mikäli koen tarvitsevani ammattiapua, voin mennä yksityiselle psykiatrille. Hän keskustelee kanssani ja neuvottelee lääkityksen tarpeellisuudesta. Voin kieltäytyä tai suostua lääkitykseen. Koska maksan palvelusta, tulen myös kuulluksi.

Ollessani sairaalassa potilaana, lääkäri määrittelee lääkitykseni ja sen tarpeellisuuden. Minua kuullaan, mutta jos tilani arvioidaan olevan itselleni tai muille vaaraksi, tai hoitamatta jättäminen oleellisesti pahentaisi sairauttani tai avohuollon palvelut eivät riitä, voi lääkäri toimittaa minut psykiatriseen sairaalaan vastentahtoisella lähetteellä. Onneksi nykymaailmassa psykiatrisia sairaalapaikkoja on vähän ja avohoitoon satsataan. Saan siis reseptin mukaani lähtiessäni kotiin. Lääkityksen jatkaminen on omassa vallassani.

Omaiseni on laitoksessa. Hän on määrätietoisesti ja perustellen kieltäytynyt rauhoittavasta lääkityksestä, mielialaa kohentavasta lääkityksestä sekä nukahtamislääkkeistä. Hän suree menetyksiään ja katsoo niiden kuuluvan elämään. Ei pillerillä paranneta surua, hän sanoo. Hän on ennenkin eläissään viettänyt unettomia öitä. Hän kokee olevansa vanha ja tarpeeksi kauan elänyt. Hän odottaa kuoleman korjaavan satoaan. Samalla osastolla on vanhus, nainen, joka on lääkityksellä turrutettu niin väsyneeksi, ettei hän jaksa tehdä muuta kuin vain torkkua tuolissaan päiväkaudet.

Toinen vanhus, nainen hänkin, on niin silmin nähden ahdistunut ja tuskainen, että minäkin maallikkona näen sen. Hänen omaisena ovat kieltäneet kaikkien rauhoittavien lääkkeiden antamisen. He eivät halua omaistansa turrutettavan tiedottomaksi ja tahdottomaksi nyytiksi, jota vain passiivisesti hoidetaan. Lääkäri on minulta kysynyt mielipidettäni omaiseni psyykenlääkitykseen. Minä en ole ottanut kantaa, koska omaiseni on täysijärkinen eikä holhouksen alaisena. On omaiseni asia ottaa kantaa omaan lääkitykseensä ja siihen, mitä hän haluaa vielä elämältään.

Hoitajana minun tehtäväni on hoitaa potilaita ja saada heidän olonsa hyväksi. Lääkäri on määrännyt potilaille tarvittavia lääkkeitä, joita minun tehtäväni on koulutukseni ja ammattitaitoni perusteella antaa vain tarvittaessa. Lääkityksellä on aina toivotut ja ei-niin-toivotut vaikutuksensa. Lääkärin on arvioitava minulta saamiensa tietojen, potilasta kuullen ja oman ammattitaitonsa perusteella, milloin toivotut vaikutukset ovat parempia kuin ei-niin-toivotut vaikutukset. On valittava siis pienempi paha.

Toisinaan omaiset ottavat kantaa vanhuksen lääkitykseen. He käyvät yleensä harvoin ja tekevät arvionsa kerran viikossa vartin tapaamisen perusteella. Hoitajana kohtaan potilastani useasti vuorokaudessa, kymmenienkin tuntien ajan viikossa. Hoitajana minusta tuntuu pahalta katsoa niitä potilaita, jotka ovat henkisesti niin tuskaisia, levottomia ja ahdistuneita, etteivät saa rauhaa edes toisen ihmisen läsnäolosta. Vielä pahemmalta minusta tuntuu silloin kun omaiset kieltävät potilaaltani kaiken mahdollisen avun, lääkkeellisenkin.

Hoitajana minun on eettisesti väärin antaa rauhoittavia, tarvittavia lääkkeitä vain siksi, etten sietäisi potilasta, tai en kestäisi potilaani oirekuvaa. Minun tehtäväni on auttaa potilaita lääkärin määräämin lääkkein. Tuntuu pahalta, etteivät omaiset kestä vanhuksensa tuskaa ja sairauden mukanaan tuomia pahan olon hetkiä.

Tuntuu pahalta, että omaisella on valtaa kiusata omaistaan kieltämällä tältä tarpeellisen avun. Omaiset tahtovat ilman muuta vanhuksensa parasta. Mutta, kuka heistä kieltää vanhukseltaan oikeuden päivälepoon tai aamiaiseen, lasilliseen vettä ruokailujen välissä, kun vanhusta janottaa? Miksi heillä sitten on sydäntä kieltää omaiselta rauhallinen olo ja tyyni mieli?

TdW

rauhoitettu kansalainen

Minä olin lapsi, ja vanhempani edellyttivät minun tottelevan heitä. Ellei sana tehonnut, sen perille meno varmistettiin koivuniemen herralla. Kun olin teini, kapinoin. Sain osan tahdostani periksi, kaikkea en suinkaan.

Kun tulin täysi-ikäiseksi sain itse päättää asioistani. Missä ja miten asun, kenen kanssa. Minä hallitsin elämääni. Kun sain lapsia, kasvatin ja edellytin heidän tottelevan minua. Työpaikoissani hallitsin työtehtäviäni enemmän tai vähemmän, milloin mitenkin. Sen ymmärsin, sitä virttä veisaaminen josta palkka tulee. Kotitilalla päätin asioista, mutta olin luonnon armoilla. Sen ymmärsin, luonto on vahvempi kuin ihminen. Minä päätin koska pellot pannaan pakettiin ja karjasta luovuttiin.

Minä vanhenin, raihnastuin. Ja jouduin keuhkokuumeen takia sairaalaan, sieltä terveyskeskuksen vuodeosaston kautta vanhainkotiin. Ja nykyään minä en enää päätä mistään. En siitä mihin aikaan aamulla haluan nousta ylös. En siitä millaiset vaatteet haluan päälleni. En siitä milloin käyn saunassa tai suihkussa. En siitä, nukunko yöni vai valvonko. En edes siitä, juonko kahvin kermalla vai en. Kahvin tuo hoitaja eteeni, valmiiksi kermalla ja sokerilla. Vaihtoehtoja on tasan kaksi: juon tai olen juomatta.

En enää ymmärrä. Mihin hävisi sananvaltani? Mihin itsenäinen päätöksentekokykyni? Päässäni ei ole todettu olevan mitään vikaa, minulla ei ole diagnosoitu muistisairautta. Minulta ei vain enää kysytä. Ketään ei kiinnosta. Jos kysyn miksen saa itse valita, päättää, on perusteluna: laitoksessa on laitoksen säännöt, henkilökuntaa on liian vähän, tämän nyt on johtajat ja päättäjät näin päättäneet. Ja nyt viimeisempänä: minut päätettiin siirtää naapurikunnan tuettuun palveluasuntoon, kun olen liian hyväkuntoinen tänne. Sosiaalityöntekijä toi nipun papereita ja pyysi  nimeä alle. Selitti hyvin, hyvin lyhyesti mitä asia koskee. Minulta ei kukaan kysynyt haluanko minä kotiseudultani muuttaa vanhana ukkona enää mihinkään vai en.

Saankohan edes päättää millaiset hautajaiset minulle aikanaan järjestetään?

TdW

ei vielä holhouksessa oleva kansalainen

Vanhuksille tuputetaan kristinuskoa evankelis-luterilaisen kaavan mukaan joka ikinen sunnuntai. Kaikki vanhukset laitoksessa raahataan yhteisiin tiloihin katselemaan televisiosta tai kuuntelemaan radiosta kirkonmenoja.

Keneltäkään ei erityisemmin kysytä, haluaako joku osallistua vai ei. Joissakin laitoksissa pidetään pitkin vuotta hartaustilaisuuksia, joihin viedään vanhukset osallistumaan.

Jos vanhus kuuluu johonkin muuhun kuin evankelis-luterilaiseen kirkkoon, hän on heikommassa asemassa. Oman lahkonsa tilaisuuksiin hän pääsee, jos itse kykenee järjestämään kuljetuksensa tai omaiset auttavat häntä.

Hoitajilla ei ole aikaa eikä halua. Se ei kuulu hoitajan toimenkuvaan. Kuitenkin evankelis-luterilaiseen kirkkoon viedään kerran vuodessa lähes kaikki vanhukset. Se on oikein suunniteltu miehityksen osalta työvuorolistaan, jotta se on mahdollista toteuttaa.

Hoitajan toimenkuvaan kuuluu lukea potilaalle Raamattua, jos vanhus niin haluaa. Muiden pyhien kirjojen lukemisen suhteen jokainen hoitaja voi tehdä kuten itse haluaa.
Jos olen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluva hoitaja, on sielunrauhalleni tärkeää järjestää vanhuksen olo ja elo niin, että hän pääsee kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Minun ei tarvitse välittää haluaako vanhus osallistua. Kyllä minun uskoni tietää vastauksen.  

Jos olen muuhun uskontokuntaan tai – lahkoon kuuluva hoitaja, minun ei kuulu valistaa muita ihmisiä näkemyksilläni työpaikalla. Se on käännytystyötä eikä kuulu hoitotyöhön. Vain evankelis-luterilainen kirkko ja hoitotyö kuuluvat yhteen. Onhan hoitoala kutsumustyötä ja sen perustana on kristinusko.

Jos olen mihinkään kirkkoon tai lahkoon kuulumaton hoitaja, olen kummajainen enkä pysty tukemaan potilaan hengellistä elämää. Raamattuunkin kajoaminen on kyseenalaista. Muiden kirjojen lukeminen ääneen vanhukselle on soveliaampaa. Silti minun tulee saattaa vanhus maallisen jumalan eteen joka sunnuntai katsomaan jumalanpalvelusta. Riippumatta siitä, mikä on oma hengellinen vakaumukseni.
Suomessa on uskonnonvapaus. Kaikkialla muualla paitsi laitoksissa, joihin herkästi evätään muiden uskontojen edustajien pääsy.

Laitoksen uskonnonvapaus on sama kuin evankelis-luterilainen kirkko. Hoitajana saan tunnustaa vapaa-ajallani mitä tahansa uskontoa tai olla tunnustamatta, mutta työvuoron aikana uskontoni on kristinusko.

Eräänä sunnuntaina teräväpäinen, suhteellisen harras vanhus kielsi minua avaamasta päiväsalin radiota klo 10. Kysyessäni syytä tähän, hän viittasi kädellään uuteen laitoshuoltajaamme, joka oli pukeutunut musliminaisen kaapuun ja peittänyt kasvonsa huivilla.

Vanhus sanoi: pelkään loukkaavani hänen uskontoaan, jos katson televisiosta jumalanpalveluksen. Enkä halua loukata islaminuskoa. Sehän on melkein tuomittavaa.

Älä avaa sitä, hän jatkoi, minun jumalani ymmärtää, että voin keskustella hänen kanssaan omassa huoneessani, salaa muilta ja ilman televisiota. Vanhus iski minulle silmäänsä ja kurotti ottamaan käsiinsä päivän aviisin.  

TdW
uskossaan harras lähimmäinen

Tuossa se nyt makaa. Parta on kahden päivän sängellä. Maha roikkuu ja valuu kyljille. Vanha viina ja kuivunut hiki haisevat. Se kuorsaa, kääntyilee ja örisee nukkuessaan. Kahteen vuosikymmeneen en ole sen kanssa samassa huoneessa tai samassa vuoteessa nukkunut. En, vaikka se on aviomieheni. Yli neljäkymmentä vuotta sitten minä tapasin hänet lavatansseissa. Hän oli komea, pitkä mies ja tumma. Kasvonsa olivat totiset, mutta silmät nauroivat. Hän sanoi olevansa ryssän ohiampuma. Lyhyen riiauksen jälkeen intohimo voitti. Seurauksena oli naimisiin meno. Oli lapsi tulossa.

Vihkimisen jälkeen syntyi tyttö. Mies halusi pojan. Minä en olisi halunnut enempää. Yhdessä oli kylliksi. Minulta ei kysytty. Mies suoritti aviolliset oikeutensa niin kauan että oli tyytyväinen. Tuli toinen tyttö. Ensimmäinen kuoli 7-vuotiaana polioon. Mies halusi edelleen pojan. Ja teki sen. Se ei koskaan puhunut paljoa. Sen mielestä teot puhuvat. Ja olihan se tarvittaessa mestari käyttämään elekieltä. Ja sen näki minusta.

Lasten kanssa oli raskasta. Olin väsynyt läpi vuorokauden. Öitäni en saanut viettää rauhassa. Elleivät lapset valvottaneet, oli mies vailla oikeuksiaan. Se kopeloi ja otti halunsa mukaan. Siihen aikaan ei tunnettu naisen halua tai oikeutta sanoa ei. Ellei se kähminyt, se sammui sänkyyn. Yleensä se teki molemmat. Ja kuorsasi. Örisi. Kuolasi tyynyliinan. Milloin oli liian kuuma, tai liian kylmä. Se kääntyili levottomasti, kiskoi peittoja, päästeli suolikaasujaan ja raapi itseään. Rauha oli kaukana öistäni.

Kahdenkymmenen väsyneen vuoden jälkeen, kun lapset olivat muuttaneet kotoa pois, minäkin muutin. Peräkammariin nukkumaan. Sain nukkua rauhassa, ovenkin sain lukkoon. Jaksoin päivät ukkoa, työntekoa ja kodinhoitoa. Nukuin yöni levollista unta. Ellei nukuttanut, luin niin kauan kuin halusin. Pystyin pitämään kamarin sopivan viileänä. Kukaan ei kiskonut peittoani tai herättänyt minua touhuamisellaan. Elämä hymyili minulle yöllä.

Sanomalehdestä luin, että nyt ne aikovat saada oikein lakipykälän aikaiseksi siitä, että aviopuolisoiden on päästävä vanhainkodissa samaan huoneeseen elämään ja nukkumaan. Ei hitossa! Laki ei tunnetusti jousta. Siihen tarvitaan asianajaja hakemaan porsaanreikää. Ellei tuo kuole ennen minua, niin joudun sen kanssa samaan laitokseen. Se on kumma tässä maassa, että kirkossa siunataan rakkauden liitto ja valtio sitten tekee siitä lakipykälillään elinikäisen vankilan makuuhuoneeseen. Täytyykö tässä vielä vanhoilla päivillään avioerokin ottaa että saa yönsä nukkua rauhassa?

TdW

Peruspalveluministeri Paula Risikon (kok.) mielestä avioparien pitää halutessaan päästä samaan vanhainkotiin. Sanomalehti Ilkan haastattelema ministeri ehdottaa, että oikeuden voisi tarvittaessa kirjata lakiin.

-Jotkut asiat eivät mene eteenpäin ennen kuin niistä tehdään laki, hän sanoo.

Ministerin mielestä vanhustenhuollosta tulee säätää oma lakinsa, koska nyt vanhusten asiat on ripoteltu eri lakeihin. Laki tekisi nykyisistä ikääntyneiden hoitoa koskevista laatusuosituksista sitovia.

Ministeri pitää valitettavana sitä, että laitoshuoltoa on lisätty ja kotihoitoa vähennetty täysin ministeriön tavoitteiden vastaisesti.

Sosiaali- ja terveysministeriön asettama työryhmä arvioi tällä hetkellä sosiaalihuollon lainsäädäntöä. Työryhmä puntaroi myös mahdollisen vanhustenhuoltolain tarpeellisuutta.

Herra siunaa!

Millainen älynväläys ministeri Risikolta. Syttyy se lamppu joskus vähän huonommankin päässä.

Onnittelut!

Turussa intervallihoidossa olleella, monisairaalla 85-vuotiaalla miehellä meni syötettäessä ruokaa ja juomaa keuhkoihin.

Tästä aiheutui keuhkokuume, joka huomattiin vasta lääkärivaimon tivattua syytä kohonneisiin tulehdusarvoihin. Keuhkokuva paljasti keuhkokuumeen, joka saatiin hoidettua.

Vaimon kauhistellessa tapahtunutta häntä lohdutettiin, että vastaavia tapauksia eli hoitamattomia keuhkokuumeita löytyisi enemmänkin, jos niitä tutkittaisiin.

Palvelujohtaja Seija Arvetta Turun sosiaali- ja terveystoimesta tapaus ei hämmästytä. Hän kertoo tilanteesta, jossa hoitaja antoi normaalisti soseruokaa syövälle vanhukselle tämän tahdosta grillimakkaraa, josta osa joutui hengitysteihin. Sen seurauksena vanhus sai keuhkokuumeen ja menehtyi.

– Ikäihmisen syöttämisessä on silloin aina riski, kun nielemisrefleksi on heikentynyt. Mutta emme me silti tästä syystä pääsääntöisesti laita vanhuksia letkuruokintaan.

Lääninhallituksen ylitarkastajan Merja Kovasin mukaan omaisilta tulee melko paljon yhteydenottoja vanhusten syöttämisestä ja siitä, onko hoitajilla riittävästi aikaa potilaille.

– Hoitajia on liian vähän suhteessa potilaisiin. Laki velvoittaisi suosituksia paremmin hoitolaitokset palkkaamaan väkeä.

 * * * * *
Kuntien taloudellisessa ahdingossa yhä useampi pikkukoulu on lakkautusuhan tai ainakin suurennuslasin alla. Opetushallituksen erityisasiantuntijan Hannu Ylilehdon mukaan Suomessa lakkautetaan noin sata koulua vuodessa.

– Pienten koulujen määrä laskee kaiken aikaa. Nyt jo alle 50 oppilaan koulua pidetään pienenä, Ylilehto kuvailee.

(Lähde: Turun Sanomat)

* * * * *

Kaikki viranomaiset ja poliitikot tuntuvat pitävän ihanana, luonnollisena ja väistämättömänä asiana sitä, että Suomeen todellakin tulee seuraavien 10-15-vuoden aikana valtava määrä maahanmuuttajia.

Sisäministeriön Ritva Viljanen (joka vastaa maahanmuutosta) on sanonut suoraan, että hänen tavoitteenaan on nostaa ulkomaalaisten määrä Suomessa ns. "eurooppalaiseen keskiarvoon" eli noin 10 prosenttiin seuraavien 15 vuoden kuluessa. Tämä tarkoittaisi noin 500 000 uutta maahanmuuttajaa.

(Lähde: Vihreä lanka 27.11.2008)

* * * * *